Koukussa
En haluaisi olla se rasittava keski-iän ylittänyt Ilta-Sanomien kommenttikentän tyyppi, joka valittaa siitä, kuinka ennen kaikki oli paremmin.
Z-sukupolven kasvattina voin kuitenkin sanoa, että kyllä se kännykkä on tärkein tavara, jonka omistan. Jos joku ikäiseni väittää toisin, hän valehtelee. Tai sitten on vain yksi harvoista, joka ei ole onnekseen jäänyt koukkuun. Onnittelut heille. Olen kateellinen.
Se koukku nimittäin on paha. Pitää otteessaan koko loppuelämän, jos sille ei tee jotain.
Toki kaikki eivät halua tehdä sille mitään. Jotkut ovat sitä mieltä, ettei mitään ongelmaa ole – ”kyllä minä pystyisin olemaan vaikka viikon ilman älylaitetta”. Niinkö? Sanoista teoiksi sitten. Todista se. Nyt.
Itse en sano pystyväni siihen, koska tiedän, että en pysty. Ja väitän, ettei suuri osa iltapäivälehtien kommenttikenttien sankareistakaan pysty, vaikka olisivatkin jättäneet nuoruuden taakseen jo kauan aikaa sitten. Sillä onhan se puhelin paljon muutakin kuin some: sillä otetaan kuvat, maksetaan laskut, kuunnellaan musiikkia, mitataan lenkkikilometrit, luetaan uutiset, pidetään yhteyttä työnantajiin ja perheeseen ja ystäviin ja tuiki tuntemattomiin.
Siltä elämä kuulostaa vuonna 2020. Nyt sanot, että huonoon suuntaan ollaan menossa. Ollaanko?
Mielestäni on äärettömän kätevää, että kaikki löytyy samasta paikasta. Kaikki hoituu käden käänteessä, kun luuri on koko ajan lähettyvillä. Eikä paluuta ole. Uskoisin.
Ja siksi meidän ei ehkä tarvitse päästä eroon kännykkäkoukusta.
Mutta some sitten.
Se, että sinä olet todennäköisesti ihan liikaa somessa, ei ole enää mikään väite, se on fakta.
Kirjoitin vuosi sitten kolumnin siitä, kuinka some on pahasta mutta myös hyvästä. Se oli aika keveä, kiltti juttu. Yritin löytää hommasta valoisan puolen ja kyllä, onhan siinä paljon hyvääkin. Mutta huonoa riittäisi varmaan sataan vastaavaan tekstinpätkään. Nyt voisin listata ihan kunnon luettelon kaikista niistä tavoista, joilla some tuhoaa nuoren itsetunnon, syö luovuuden, kaventaa maailmakuvaa, tappaa aivosolut, pilaa keskittymiskyvyn, kielitaidon, elämän. Mutta en listaa.
Ja nyt sanot, että joo joo, tiedetään. Tiedetäänkö?
Olen aika varma, että moni nuori tiedostaa ongelman itsekin. Siitä vain ollaan melko hiljaa, koska jos sen sanoo ääneen, siitä tulee totta.
Aikaisemmin haluttiin opetella käyttämään älylaitteita. Nyt halutaan opetella olemaan ilman niitä.
Haluaisin minäkin.
Ensimmäinen vinkki, jonka kuulee, mikäli asiasta erehtyy avaamaan sanaisen arkkunsa, on somepaasto. Mutta täysi sellainen kuulostaa omaan korvaan aika ehdottomalta, ja minä – kuten moni muukin 2020-luvun nuori – pysyttelee mielellään siellä mukavuusalueella. Olemme kai saamattomia siis.
Tai sitten se olen vain minä, joka olen saamaton. En väitä, että kaikki tämä välttämättä pätee joka ikiseen nuoreen. Ehkä kukaan muu ei todella ole yhtä koukussa kuin minä. Anteeksi yleistyksestä.
Mutta jos taas tunnet tätä lukiessasi piston sydämessäsi – ainakaan et ole ainoa.
Enkä sano, että pitäisi heittää luuri järveen ja aloittaa heti uusi laitteeton elämä – sillä se ei onnistu – mutta rohkaisen kokeilemaan puhelimetonta aikaa: mitäs jos et heti tylsyyden iskiessä aina kaivaisikaan puhelinta esille, vaan antaisit itsesi tylsistyä rauhassa? Faktahan on, että nykyään emme siedä tylsyyttä, me emme osaa tylsistyä. Tylsistymisen jalo taito on katoava luonnonvara.
Mutta jos edes kokeilisit. Siinä alkaa luovuus rullaamaan ennen kuin edes tajuaakaan.
Luet tätäkin nyt puhelimelta. Jos hyvin käy, niin tietokoneelta. Jos olet ekspertti ja haluat vältellä ruutuja viimeiseen saakka, olet printannut jutun (koska tämähän on niin tärkeä). Onneksi olkoon, voitit.
Mutta muutoin – menehän nyt tekemään jotain oikeasti kehittävää. Ja jätä puhelin kotiin.
